Saattohoitokoti ei ole kuoleman vaan elämän talo. Miksi? Olen saanut kohdata ison joukon kuolemaansa lähestyviä ihmisiä. Yhdistävä tekijä heidän välillään on se, että eletystä elämästä puhuminen ja kertominen on merkittävämpää, kuin itse kuolema.

Jos on rohkeutta pysähtyä kuolemaa lähestyvän viereen voi huomata, että hän avaa kertomuksellaan elämän ikkunan. Tuosta ikkunasta voimme yhdessä katsoa niitä ihmisiä, elämän vaiheita ja asioita, jotka ovat tehneet hänen elämästään merkityksellisen.

Kaikesta tuosta luopuminen tekee kipeää, mutta sen kuuluukin tehdä. Ei merkityksettömyydestä luopuminen tunnu miltään, mutta merkityksellisestä luopuminen sattuu. Sitä kutsutaan ikäväksi ja suruksi. Tällaisen surun juuri on lopulta hyvässä kasvualustassa. Hyvä tuntuu pahalta. Se on ristiriitainen tunne.