Kohtaaminen terveydenhuollossa

Hoitoon tullessa ihminen luopuu osittain omasta identiteetistään ja saa potilaan identiteetin. Siitä luopumisen lisäksi, hän on usein menettänyt kaksi elämän mielekkyydelle keskeistä asiaa: terveytensä ja turvallisuuden tunteen. Turvallisuuden tunteen menetys nousee ensinnäkin sen ymmärtämisestä, ettei terveys tai sairaus ole aina omissa käsissä. Toiseksi siitä, ettei varmuudella voi tietää mitä tulevaisuudelta on odotettavissa ja kolmanneksi pohdintaan siitä, uhkaako terveyden menettäminen hänen henkeään. Identiteetin, terveyden ja turvallisuuden tunteen menetys on kenelle tahansa meistä rankka kokemus. Muutokset sairauden etenemisessä tai hoitolinjoissa, aiheuttavat uudelleen sekä pettymyksen että turvallisuuden tunteen menettämisen. Jos sairaus on parantumaton ja tiedetään kuolemaan johtavaksi, niistä tiedon saaminen poistaa uudelleen turvallisuuden tunteen ja tuovat tilalle pettymyksen, epävarmuuden ja usein myös pelon tunteen.

Turvallisuuden tunteen lisääminen on näitä potilaita ja heidän perheitään kohtaavien työntekijöiden keskeinen tehtävä. Lääkärit ja hoitohenkilökunta voivat toteuttaa sitä kahdella tavalla. Osoittamalla se lääketieteellisen ja hoidollisen osaamisen kautta, mutta yhtä paljon myös läsnäolon keinoin. Tämä on vaativaa lääkäri- ja hoitajatyötä. Kysymys on siis kohtaamisesta.

Kohtaamisessa syntyvä läsnäolon kokemus ei ole sidottu aikaan, vaikka ajan puutteeseen usein vedotaankin. Omaa läsnäolon tapaa ei voi tarkastella myöskään suorituksena, se ei ole sitä. Läsnäolo on tila, jonka juuri on asenteessa ja jolle ei voi antaa pisteitä hyvä/huono-akselilla. Läsnäoloa ei voi lähteä suorittamaan, sen on annettava tapahtua. Kysymys on suostumisesta.

Suostuminen tässä yhteydessä tarkoittaa epävarmuuden poistamista. Epävarmuus syntyy tunteesta, että sanoilla pitäisi pystyä lohduttamaan tai poistamaan jotain sellaista, joka ei ole poistettavissa. Kun potilas pelkää oman henkensä puolesta ei ole olemassa sanoja, jotka pelon poistaisivat. Oman elämänsä suojeleminen on ihmisessä niin syvällä, että ihmisen kuuluu pelätä sen menettämistä. Terveydenhuollon työntekijöiden olisi tarpeellista vapauttaa itsensä paineesta, että pelko tai ahdistus tulisi poistaa. Miksi keskittyä sellaisen poistamiseen sanoilla, jota sanoilla ei voi häivyttää. Tärkeämpää on suostua avuttomuuden ja pystymättömyyden tunteen kanssa olemiseen. Kun tähän vapautukseen suostuu kykenee kohtaamiseen, jossa tapahtuu läsnäolon kokemus.

Elämästä luopuminen on itse kuolemaa enemmän esillä, kun kohtaa vakavasti sairaita tai kuolemaa lähestyviä ihmisiä. Kun on vapauttanut itsensä auttavien sanojen pakosta, voi antaa merkitysten vaikuttaa. Minkä merkitysten? Suostuttuaan läsnäoloon työntekijän on suostuttava asettumaan ikkunan ääreen, jonka potilas hänelle elämästään avaa. Hänen kertoessaan elämästään, siis maisemasta joka ikkunasta avautuu, hän kertoo huomaamatta asioista, elämänvaiheista ja ihmisistä, jotka ovat olleet merkityksellisiä hänen elämässään. Merkityksistä kertominen on hoitavaa ja merkitysten äärellä oleminen lisää myös turvallisuuden tunnetta sekä vähentää pelkoa levollisuutta lisäämällä. Suostumalla tähän, työntekijä on osa hoitotapahtumaa, joka tapahtuu potilaan hoitaessa itseään kertomalla elämänsä merkityksistä. Kokonaisen elämän avaaminen on luonnollisesti aikaa vaativaa, mutta tämän hoitotapahtuman saa aikaan myös elämän yksityiskohtia katsomalla. Kokemuksesta tiedän, ettei aika ole silloin määräävä tekijä.

Tämä aihepiiri on usein läsnä koulutustilaisuuksissa ja luennoilla, joita minulta pyydetään. Teema on myös työnohjausten kestosuosikki. Mistä se kertoo? Luulenpa, että moni on etsimässä kohtaamisen salaisuutta. Siis jotain sellaista taitoa, joka on vain harvoilla. Niinpä monet tilaisuudet saan aloittaa helpottavalla tiedolla: sellaista salaisuutta ei ole. Tämän jälkeen päästään yhdessä pohtimaan, mistä oikeastaan on kysymys ja miten siitä voisi päästä osalliseksi.