Saattohoitokoteja on Suomessa vain kourallinen joten saattohoito tapahtuu pääosin vuodeosastoilla ja kotona. Saattohoito on parantumattomasti sairaan loppuvaiheen hyvää hoitoa sisältäen laadukkaan kivunhoidon, perushoidon ja potilaan hyvinvoinnista huolehtimisen sekä psykososiaalisen tuen. Se on hyvää, inhimillistä ja ihmisarvoa kunnioittavaa saattamista elämästä kuolemaan.
Saattohoitopäätös on lääketieteellinen päätös. Päätöksen tekee lääkäri potilasta ja usein omaisia kuullen. Päätöksen teko ja ajankohta ovat eräs saattohoidon ydin- ja ongelmakohdista. Se jää joskus liian myöhäiseen ajankohtaan tai kokonaan tekemättä. Miksi? Vaikka lääketieteellinen näyttö antaisi syyn saattohoitopäätökselle, esteenä on inhimillinen tekijä. Lääkäri on koulutettu etsimään keinoja elämän säilyttämiseksi ja tieteensä edustajana uskomaan sen mahdollisuuksiin. Hän kohta potilaan ja omaisten toiveet, pyynnöt, joskus rukouksetkin. On inhimillistä, ettei lääkäri kykene toimimaan aina potilaan tilasta kertovan lääketieteellisen tiedon perusteella. Toisaalta, sen perusteella toimiminen olisi potilaan parhaaksi toimimista. Paineet eri suunnista vaikuttavat vääjäämättä. Potilas itse saattaa vaikuttaa päätöksentekoon. Potilaan toivo kiinnittyy paranemiseen tai lisäaikaan, vaikka hänelle olisi taitavastikin selvitetty paranemisen mahdottomuus. Kuitenkin juuri potilas ymmärtää usein tilansa ja olisi valmis luopumaan kärsimystäkin aiheuttavista hoidoista. Potilas väsyy tilaansa, sairauteen ja elämän näköalattomuuteen.
Kukapa haluaisi luopua rakkaastaan? Omaiset kiinnittävät toivon paranemiseen potilastakin useammin. Ymmärrettävää, mutta asialla on kääntöpuolensa. Saadessaan lääkärin puolelleen vielä yhteen yritykseen, aiheutetaan paitsi turhaa kärsimystä
potilaalle, myös menetetään arvokas mahdollisuus hyvään kanssakäymiseen kuolemaa lähestyvän kanssa. Viimeisten hoitokertojen jälkeen potilas on usein fyysisesti ja psyykkisesti lopen uupunut. Joskus näillä hoidoilla saavutetaan
vähäinen elämän pidennys. Mutta kysymys kuuluu: millaisen elämän? Omaisina meillä on eettinen vastuu toivoa läheisellemme tarkoituksenmukaisinta hoitoa. Sen sijaan, että mahdottomassa tilanteessa toivomme vielä yhtä kovaa hoitokertaa, toivoisimmekin saattohoitoa hoitolinjana. Hoidot eivät lopu, koska saattohoito on hoitolinja kuten muutkin hoitopäätökset. Saattohoidossa vaan hoidetaan kokonaista ihmistä sairauden sijaan.
Joskus potilaalla, usein omaisilla ja aina lääkärillä on vastuu siitä, annetaanko hyvälle saattohoidolle mahdollisuus toteutua. Jos toivoa ei voi kiinnittää paranemiseen, onko toivoa lainkaan? Saattohoidossa toivon voi kiinnittää siihen, että ihminen saa hyvää, huolehtivaa ja ihmisarvoista hoitoa. Saattohoitokodit ovat toivon taloja.